pulu

Aivan ylipitkä aloitus

Aamukahvi oli Brazil-merkkistä. Äitin ostamaa, koska tumma Reko ei kuulemma käy: ”ostin teille oikeaa kahvia”. Vielä muutama aamu Brazil-kärvistelyä. Korkkaamaton Reko odottaa jo kaapissa. Pienempi lapsi haki lehden ”Onko pakko!?” ja kantoi voileivät pöytään ”Saako tästä Lego-pisteitä?”. Harkitsin lapsen nakittamista myös kahvikupin kantamiseen, mutta seitsemänvuotias ja nesteen liikkeen ja oman liikkumisen välinen fysiikka (miksi se neste jatkaa liikettä vaikka itse pysähtyy? Täytyypä testata mitä se tekee kupissa jos itse kääntyy yhtäkkiä…) on osoittautunut vielä haasteelliseksi. Siispä asetin toisen kyynärsauvan kaappia vasten ja kannoin itse kupin kuunnellen kuinka se toinen sauva tietysti rymisti kaapinreunaa pitkin alas lattialle. Kuuden askeleen matka kahvinkeittimeltä ruokapöytään onnistui irvistellen. Panacod alkaa vaikuttaa puolessa tunnissa. Hieno Brazil-kahvi olisi kaunistavan kylmää puolessa tunnissa – no brainer. Ilmeisesti maksan nyt edellisten päivien mökkeilystä. Istuin kyykyssä veneessä neljä kertaa, uin lammessa aika kauan, kipitin kahdella kyynärsauvalla sata metriä suuntaansa ladolle katsomaan tuulihaukanpoikasten rengastusta ja saattelin lapset mökkipolkua pitkin uimalaiturille ja takaisin yhdellä kyynärsauvalla. Matkalla ylitin myös yhden polun poikki asetellun kanootin. Tänään voisin testata kodeiinin rinnalle myös naprokseenia. Se Pihtiputaan apteekin outo farmaseutti sanoi, että niitä voi sekoittaa.

Pienempi lapsi oli ehtinyt jo telakoitua sänkyyn peiton alle katsomaan Wall-E leffaa iPadilta. Muistin, että meidän pitää käyttää koirat aamulenkillä. En olisi minäkään ilahtunut jos olisin jo peiton alla katsomassa leffaa. Saati sitten jos olisin sellainen, että on Todella Tärkeää tehdä asiat aina siinä järjestyksessä kuin ennenkin ja aamupalan jälkeen on koko kesäloman ajan ollut ”katsomisaika”. Mutta puoliso ja isompi lapsi olivat telttaretkellä ja yksin kyynärsauvaisena kahden koiran ulkoilutus ei oikein ollut vaihtoehto. ”Saat suklaajätskin”.

Ulko-ovesta lähti metsää kohti sirkuskulkue. Yksi iso ihminen eteni kyynärsauvoilla, eiliset meikit poskille levinneinä, pulu päänsä päällä keikkuen. Yksi pienempi ihminen marssi siniset college-housut jalassa, mutta ilman paitaa, ruskea masu pömpöttäen ja tukka täynnä koirankarvoja. Kaksi koiraa viipotti toiveikkaina pyörätietä kohti, mutta vauhti hidastui ja päät painuivat kun ne huomasivat, että mennäänkin vain lähimetsään. ”Sori tyypit, nyt ei irtoa muuta”. Pihalla loikki melkein lentokykyinen varis, joka oli vapautettu muutama päivä sitten, mutta valinnut ilmeisesti jäädä meidän pihalle. Pienempi lapsi oli eilen kertonut, että haluaa isona vaalean vaimon, mutta lapsista pitäisi tulla ruskeita niin kuin hänkin. Täytyy muistaa kertoa uudelleen ihmisen lisääntymisestä ja värien periytymisestä; niin ja siitä että siltä vaimolta voisi odottaa jotakin muutakin kuin että se olisi vaalea.

Metsässä koirat painelivat pitkin polkuja ja pulu lenteli minun pääni ja pienemmän lapsen pään väliä. Se ei parka tainnut tunnistaa laskeutumiskelpoiseksi muuta kuin ihmishahmoja tai huonekaluja. Pienempi koira sai vainun ja säntäsi metsänreunaan naapurin tontin rajalle. Minä seisoin polulla sauvoineni, pienempi lapsi edempänä pulu päässään, isompi koira oli toisella puolella polkua ja pienempi koira haukkui raivokkaasti naapurin takapihan tuntumassa. Minä yritin koordinoida sirkusta paikallani seisten ja jaellen ohjeita ihmiselle, jolla on haasteita verbaalisen kommunikaation ymmärtämisessä ja joka ei olisi halunnut lenkille ensinnäkään. ”Se on siili. Mene koiran luokse. Ota se syliin ja kanna pois. Koita äkkiä. Sinne vaan. Eikun syliin. Ota vaan. Saat kyllä”. Koira kiersi puuta ja haukkui, lapsi perässä, siili tuhisi, pulu oli lentänyt tiehensä jossakin välissä, isompi koira katsoi meininkiä ja unohti kakkahätänsä jota varten metsään oli lähdettykin. Lopulta kompuroin sauvoineni mättäiden yli koiran luokse, paukutin sauvalla mäntyä ja karjuin koiraa pois siilin luota. Siihen ne naapurit viimeistään heräsivät.

Kotiin palattiin huima viidenkymmenen metrin matka lapsi edellä tuhisten. Olin tietysti unohtanut kiittää sitä hienosta yrityksestä. Koirat kulkivat lapsen perässä, edelleen kakkaamatta, ja pulu oli jossain metsässä. Varis oli meitä vastassa pihalla. Pyyhin hikeä ja ohjasin koirat sisälle: tein kädellä ja kyynärsauvalla huiman huitaisun ja huusin ”Sisälle siitä!” Lasta pyysin käymään metsän reunassa huutelemassa pulua, ettei se jäisi naapurin pihalle. Koetan aina muistaa, että yleensä ihmiset eivät ilahdu pulusta, joka lentää terassilla olalle ja pyrkii sisälle. ”Mää inhoan sua! Onko pakko?” sanoo lapsi ja käveli metsän reunaan. Pulu lensi lapsen luo ja molemmat menivät sisälle. Minä muistin, että kanat täytyy myös päästää ulos. Kaikki neljä odottelivat jo ulkohäkin ovella. Naurulokkia en uskaltanut katsoa, en vielä. Se saattaisi olla kuollut. Tai kuolemassa. Eikä sille voinut mitään. Varikset pitäisi muistaa ruokkia ennen kuin puoliso ja isompi lapsi palaavat. Puoliso kysyisi kuitenkin ensimmäisenä ”Onko varikset saaneet ruokaa?”. Se olisi ollut tyytyväisenä metsäretkellä, unohtanut ottaa Venlafaxininsa masennukseen ja jos en voisi vastata ”Kyllä, varikset on ruokittu” olisi sama kuin vastaisin ”En välitä paskaakaan sun elämästä, aivan sama, ei kiinnosta, kuolkoot kaikki, sinä myös”. Täytyy siis muistaa varikset, laitan huutomerkin listaan sen perään.

Tässä kohtaa kello oli kymmenen. Lapsi oli takaisin peiton alla Wall-E leffan kanssa. Koirat olivat sisällä, edelleen kakkaamatta. Pulu oli sisällä, kanat ulkona, varikset vielä ruokkimatta. Lapsi oli unohtanut suklaajäätelölupauksen, joten hain itse jäätelön ja istuin alas kirjoittamaan tätä koska: mulla on aivan käsittämätön elämä. Eikä tässä vielä edes kaikki. Tätä voi seurata niin kuin jotakin leffaa tai semmoista lämminhenkistä, mutta absurdia draamasarjaa. Illalla tulee serkku lapsineen, huomenna ystävä lapsineen ja koirineen, ylihuomenna toinen ystävä perheineen, loppuviikosta puoliso lähtee kalaan ja tulee lisää vieraita. Kaiken lomassa tulee vielä todennäköisesti muutama hoitoa vaativa lintu, joita puolison täytyy lähteä hakemaan juuri silloin kun pitäisi siivota ennen vieraiden saapumista. Ja päädyn imuroimaan kyynärsauvojen kanssa. Linnut sijoitellaan sitten eri puolille pihaa ja ruokitaan ja juotetaan eri lailla eri aikoihin. Ja tietysti kiinnyn niihin taas liikaa ja suren kun ne kuolevat. Sitten syksyllä alkaa pienemmän lapsen koulu ja psykologinen arviointi, oma fysioterapia ja lisää kirurgin konsultaatioita. Puolison masennus jatkunee ja parisuhde edennee karikosta toiseen. Kipulääkkeitä kuluu (lue käänteisesti: punaviiniä ei voi kulua!). Hampaiden oikomishoidot kontrolloidaan molemmilta lapsilta, kanalaan tarvitaan sähköt ja valaistus, kävelemäänkin pitäisi oppia pikku hiljaa. Ai niin, ja työsuhde on loppumassa.

Tämä paranee jakso jaksolta. Kuinka se selviää? Loppuuko siltä Panacod? Meneekö sen lapsella hermot väärässä paikassa? Entä sen puoliso, turvautuuko se laittomiin sähkötöihin vai palkkaako ammattilaisen? Käykö se tavallinen tarina, että sen fysioterapeutti on huikaisevan komea nuori mies, joka ihailee sen loppumatonta sitkeyttä ja järjestää sille kuntoutuspaikan Havaijilaiselta klinikalta? Kasvaako sen pienimmälle kanalle koskaan helttaa? Ymmärtääkö se koskaan miten Minecraftiin päivitetään Forge?

Hei Panacod on alkanut vaikuttaa. Hitto, aikaa ei ole hukattavana – mä meen nyt laittaan tiskejä!

Advertisements